Näin epäonnistut Ironman-kisassa – Osa 1

Johdanto

Päätin jakaa tämän kirjoituksen kolmeen osaan. Tässä, ensimmäisessä kerron tarinamuodossa miten mielestäni hommat sujui ja miltä ne tuntui viimeisen kuuden kuukauden aikana ennen itse kisapäivää. Toisessa, joka löytyy tästä käyn läpi kisapäivän tapahtumia Heartbreak Hillistä sairaalaan. Kolmannessa jaksossa analysoin unta, liikuntamäärää.

Kirjoittaessani tätä, osa tuskasta jonka tunsin silloin nousi pinnalle ja muistutti olemassaolostaan. Kombinaatio varhaisen vaiheen start-up elämää ja Ironman-treeni on projekti jossa pitää noudattaa varovaisuutta mikäli haluaa selvitä ehjänä.

Hyppää mukaan epäonnistumisen matkatarinaan…

Näin epäonnistut Ironman-kisassa – Osa 1

“Tottakai kestävyysurheilija juoksee pakoon jotain.”, heitän illallispöydässä ja katson hymyillen ympärilleni. Pientä naurua. Lämmin Atlantin iltatuuli puhaltaa Fuerteventuralla vierailevan Suomalaisen triathlonleirin seurueen väsyneisiin kasvoihin ja aurinko on sopivasti laskemassa synkronoidusti omien silmäluomien kanssa.

Ollaan huhtikuun alussa ja treenikalenterin intensiivisin osa ennen kesän kilpailuja on juuri alkanut Kanarian saaren vuoristossa pyöräillen, uiden ja juosten. “Mikäli kestävyysurheilija ei pääsisi juoksemaan, pyöräilemään tai uimaan pitkiä aikoja hän roikkuisi hirressä autotallin katossa. Siitä olen varma. Ironman-treeni on liian obsessiivista jotta sitä kukaan normaali tekisi.”, jatkan hymyillen. Kukaan ei naura. Ei vissiin ollut mustan huumorin paikka. Vaikkapa olen tota mieltä edelleen.

Kaikki eksistentiaalinen höpö höpö on poistettu seuraavaan kesään asti. Käsittelen sit tämän tyhjyyden tunteen jollain muulla. Oon varmasti fiksumpi silloin.

Siirrytään ajassa taaksepäin syyskuuhun 2016 ja triatlon-piireissä tuttuun post-Ironman blues syndroomaan. Vuoden tai jopa vuosien valmistautuminen, kova treeni ja pääasiallisesti henkisesti rasittava prosessi on päättynyt itse Ironman-kisaan ja toivon mukaan “Finisher”-paitaan. Noin 4-7 päivän Ironman-huuma on laskenut ja arki on palannut. Tyhjyys iskee. Rutiininomainen arki, varhaiset aamut ja kokoaikainen treenin pohdiskelu ei enää syö tunteja eikä nakerra sielua.

Mitäs nyt? Post-Ironman blues on yleensä yksi pääsyistä miksi kisan jälkeisen eksistentiaalisten kysymysten kynsissa ilmoittaudutaan seuraavaan kisaan. Näin myös minun kohdalla. Enhän halua roikkua autotallin katosta.

Seuraava kisa kutsuu

Olen elokuun 21 päivä ylittänyt maaliviivaan Kööpenhaminan Ironman-kisassa ensimmäistä kertaa ja nyt hetkellinen, tekemisen laukeama onnellisuus on laskenut ja levoton sielu vaatii minulta uuden uhrin, jotta pääsisin kokemaan samankaltaista ekstaasia. Taistelen sinnikkäästi vastaan enkä edes käy vilkaisemassa kisoja järjestäjän sivuilla. Mutta sisäinen musta aukko vaatii täytettä. Voisin varmaan yhtä hyvin alkaa juopottelemaan tai lukemaan raamattua.

Kehoni varmasti hyväksyisi monia eri ratkaisuja levottomuuden tunteen käsittelyyn mutta koska treeni ja sen tuoma hyvinvointi kuitenkin on iso osa elämääni joku treenihaaste varmasti olisi kohdillaan. Ei kuitenkaan riitä että haaste on mitä tahansa vaan sen pitää vähintäänkin olla Ironman, eihän se muuten ole mikään haaste.

Uniongelmat ei liity sinänsä treeniin vaan kahteen yrittäjäelämän vastapuoleen. Joko olen liian innostunut huomisesta jonka takia en saa unta, tai sitten mietin iltaisin firman ongelmia.

Oman yrityksen rahoituskin on kunnossa uuden, keväällä closatun, rahoitusrundin myötä. Istahdan Albertinkadun 24/7 Fitness kuntopyörään ja alan lämmittelemään salitreeniin kun en enää pysty vastustamaan kehoni villiä tekemisen halun taistelua. Alan kännykällä selaamaan kisakalenteria. Köpis taas? Barcelona? Eiku haastehan sen piti olla. Entäs Zürich? Siellähän on aikamoisia ylämäkiä.

Katselen kisan yksityiskohtia ja pian täytän henkilötietoja ja vastaanotan kuitin maksusta. Vielä on kaksi minuuttia jäljellä 10 minuutin lämmittelypyöräilystä. Tunnen itseni voittamattomalta. Taas mennään! And I love it. Nyt ei tarvitse miettiä mitä sunnuntaiaamusin tekee. Sehän on pitkän pyöräilyn päivä. Kaikki eksistentiaalinen höpö höpö on poistettu seuraavaan kesään asti. Käsittelen sit tämän tyhjyyden tunteen jollain muulla. Oon varmasti fiksumpi silloin.

Treenit alkaa

Päätin aloittaa treenikauden lokakuussa. Tässä vaiheessa treenikautta on tärkeää ottaa rauhallisesti ja vetää lähes kaikki treeni kevyesti. Kestävyysurheilussa muutenkin, vastoin yleistä mielikuvaa, yleensä 80% treenistä tapahtuu suhteellisen matalalla sykkeellä, niin sanotulla PK (peruskestävyys) 1-2 alueella. Matala syke tarkoittaa tässä tapauksessa noin 55-70% maksimisyykkeestä. Minun tapauksessa 104-144 “beats per minute”. Eli käytännössä sellaisia lenkkejä jossa tulet himaan ja tuntuu siltä että voisit heti lähteä vaikka tekemään jotain muuta treeniä. Sellaista on suurin osa kestävyystreenistä. Kevyttä. On todennäköisempää että tylsistyt sen sijaan kuin hyydyt.

Koska uinti oli osa-alue jota vihasin eniten ja jossa olin huonoin, päätin ystäväni kanssa mennä Heltrin järjestämään kolme viikon tehotreeniin, ei siis vauhdissa vaan volyymissa. Eli yksinkertaisesti paljon uintia. Siirryin lähes nollauinnista 15 km viikkotasoon. Kolmen viikon jälkeen oikea olkapää sanoi “heipparallaa” ja otti lopputilin. Ensimmäinen “fiksu” päätös matkan varrella, ja palaute oli välitön. Uinti loppui siihen. Seuraavan kerran uin huhtikuussa, kolme kuukautta ennen kisaa. Ennen sitä olin käynyt magneettikuvauksissa ja fysioterapiassa jossa ongelma lopulta hoidettiin kevyellä päivittäisellä olkapäätreenillä. Kiitokset kuntouksuesta kuuluu Hieros Oy:n Tuomas Paavolalle.

Vuosi vaihtuu

Treeniä oli vuoden alussa jäljellä reilut 6 kuukautta jotka pakataan kahteen eri blokkiin. Ensimmäinen jossa tehoa nostetaan lisäämällä vähän kovempia treenejä ja toinen johon kuuluu kisavalmisteluja, kuten lyhyitä sprintti-triatloneita ja intervallitreenejä. Kaikki hyvässä tasapainossa. Jotta treenistä saisi kaiken irti on tärkeää tarkistaa sykealueet. Näiden avulla voi optimoida treeniä juuri omaan tarkoitukseen. Ironman-treenissä pitää uskaltaa mennä hitaasti. On vaikeampaa pysyä hitaassa vauhdissa kuin mennä nopeasti. Ja sykealueiden määritteleminen pitää huolta että et mene liian lujaa vaan pysyt PK-alueella.

Menen siis tammikuussa R5 Athletics and Health Jacob Jungellin luo testaamaan kynnykseni tekemällä juoksu ja pyörän laktaattitestit. Käytännössä se tarkoittaa että juokset nauhalla jossa vauhti nostetaan hiljattain niin nopeaksi että joudut totaalisen uupumuksen kynnyksellä pyytämään heitä pysäyttämään nauhan. Eli kaikki irti.

Testin aikana napataan noin kolme minuutin välein verta sormesta josta sitten mitataan laktaattitasot ja määritellään sykerajat jonka mukaan tulisi treenata. Sama tehdään pari viikkoa myöhemmin kuntopyörän päällä jotta saadaan määriteltyä myös pyöräilyn sykerajat (juoksun ja pyöräilyn sykerajat ovat eri). Maksimihapenottokyvyksi (VO2max) saadaan 55,1 ml/min/kg joka on minun ikäiselleni aika hyvä.

Alla esimerkki siitä kuinka tehokasta PK-treeni on. Sen sijaan että juokset joka kerta kovaa, hitaasti juoksemalla pystyt pian juoksemaan samalla sykkeellä nopeammin. Nopeutin itse hitailla pitkillä lenkeillä vauhtiani noin 7 min/km vauhdista 5.40 min/km samalla matalalla sykkeellä. Eli nopeampaa samalla teholla voisi sanoa. PK-treeniin voima!

Tammikuu – Maaliskuu

Treeni koostuu pääasiallisesti juoksusta, pitkistä hitaista lenkeistä ja kuntopyöräsessioista TV:n edessä kotona. Tämän lisäksi pysyvä elementti treeniä oli raskas jalkatreeni salilla ja hot jooga. Koska Zürichin Ironmanissa on kovia nousuja, ja koska jalkatreeni on hauskinta (ja kauheinta) salilla halusin rakentaa sellaset lihakset että menisin nauraen ohi muista pyöräilijöistä vuoristossa. Ainoa treeni josta en tinkinyt kertaakaan oli jalkapäivät. Jalkaprässi, bulgarialainen yhden jalan askelkyykky (symmetrian ja tasapainon takia), maastaveto, kyykky ja pari coreliikettä maistui aina.

Tammi- ja helmikuun treenit tuntuvat hyvältä ja elämä on jotenkin tasapainossa vaikka unta voisi parantaa.Uniongelmat ei liity sinänsä treeniin vaan kahteen yrittäjäelämän vastapuoleen. Joko olen liian innostunut huomisesta jonka takia en saa unta, tai sitten mietin iltaisin firman ongelmia. Ekat 2017 vuoden kuukaudet ovat kuitenkin henkilökohtaisessa mittakaavassa siedettävät. Maaliskuussa alkaa isompi stressi ja rankka matkailu sekoittaa rytmiä ja treenisuunnitelmia. Maaliskuun aikana matkustan Tukholmaan, Madridiin, New Yorkiin ja Singaporeen jonka jälkeen siirryn lähes suoraan viikon intensiiville treenileirille Fuerteventuraan.

Huhtikuu ja rahaongelmat

Tässä vaiheessa firmalla on myös taloudellisia ongelmia jotka häiritsee taustalla. Rahat ovat loppumassa jonka takia joudun Fuerteventurasta hoitelemaan puheluja sijoittajille ja pyytämään rahaa. Vaikka kuinka teräsmies on, yksi henkisesti rasittavimmista asioista on useaan kertaa juosta samojen sijoittajien taskuilla pyytämässä lisää. Soittelen sijoittajat läpi ja onnistun saamaan tilapäisen lisäsijoituksen joka antaa pari kuukautta elinaikaa. Hoidan juristin kanssa dokumentit ja laitan Docusignin kautta allekirjoitettavaksi meilitse. Huh.

Näkymättömät voimat yrittävät repiä kyyneleitä silmistäni ja maan vetovoima kohdistuu 10 g:n voimalla naamaani joka tekee hymyilemisestä mahdotonta. Mitä ihmettä tapahtuu? Mitä vikaa minussa on? Onko tämä vaarallista? Apua.

Kolmannen päivän jälkeen Fuerteventuralla en pääse sängystä ylös ja sykemittari huutaa akuuttia lepoa. Olen edellisenä päivänä pyöräillyt tuulisen 85 km lenkin vuoristossa ja uinut pari kilometriä aamukuudelta. Kynttilä palaa molemmista päistä. Otan lepopäivän ja makaan altaalla ottaen aurinkoa. Kotiin palatessa taloudelliset ongelmat firmassa räjähtää käsiin kuin yksi tärkeä ja firmaa pelastava sopimus teleoperaatorin kanssa kaatuu loppumetreillä jonka takia meidän sijoittajat vetäytyvät tulevasta sijoituksesta. Olemme konkurssin partaalla.

Jatkan kuitenkin treeniä koska se tuntuu tällä hetkellä ainoalta tavalta miettiä jotain muuta kun yritystä. Huhtikuun vika sunnuntai menee pitkällä 20 km lenkillä noin 5 min vauhtia. Fiilis on hyvä ja vauhtia tuntuu löytyvän.

Toukokuu – ensimmäiset oireet

Toukokuun ensimmäinen päivä lähden kevyelle 70 km pyörälenkille ystäväni kanssa. Kun tulen kotiin istahdan lattialle ja tuijotan seinään. Hiljattain hiipivä karmea ahdistus ja alavatsan kipu lamaannutta minut totaalisesti. Näkymättömät voimat yrittävät repiä kyyneleitä silmistäni ja maan vetovoima kohdistuu 10 g:n voimalla naamaani joka tekee hymyilemisestä mahdotonta. Mitä ihmettä tapahtuu? Mitä vikaa minussa on? Onko tämä vaarallista? Apua. Alavatsaan sattuu tavalla jota en ole ikinä aikaisemmin kokenut. Ihan kuin joku potkisi munille. Koko ajan. Ja tämän päälle karmea ahdistus. Soitan välittömästi Mehiläiseen ja saan ajan seuraavalle päivälle.

Tapaan lääkärini joka tekee tutkimuksen ja toteaa että mitään löydy. Ehkä joku revähdys vaan. Huh mikä helpotus. Mutta miksi minulla on edelleen näin paha olo. Torstaina kivut kovenevat enkä saa unta koska ahdistaa ja koskee niin paljon. Lähden Hartmannin sairaalan päivystykseen jossa minulta otetaan verikokeet, virtsanäytteet ja tehdään alavatsan ja kivesten ultraääni. Mitään ei löydy, mene kotiin. Saavun aamuneljältä kotiin ja nukahdan puhtaasta uupumuksesta. Päätän lopettaa treenit vähäksi aikaa. Perun pari duunimatkaa ja otan rauhallisesti.

Kahden viikon jälkeen kivut ja ahdistus on poistunut. STOP. Tässä minun olisi pitänyt pysähtyä. Mutta koska mitään diagnoosia ei ollut epäilin että ehkä se olikin vaan joku lihasongelma. Tai no, halusin epäillä sitä.

Kesäkuu – back to business

Jatkan kesäkuussa treeniä normaalisti ja osallistun pariin lyhyempään kisaan jotka sujuvat hyvin. Kaikki tuntuu taas hyvältä. Olemme myös onnistuneet herättämään uuden sijoittajan mielenkiinnon ja neuvottelen sijoitussopimusta. Nyt kaikki on kiinni tässä sijoittajassa. Mikäli hän ei sijoita, firma kaatuu, joten neuvottelut ovat hermoa raastavia. Varsinkin koska aikaa kuluu, eikä meillä ole mitään taloudellista pelivaraa. Nyt on pienestä kiinni pystymmekö jatkamaan vai ei. Stressi syö miestä. Joko jatkan firmassa tai joudun hakea jonnekin muualle. Ja keskellä kesää. Ei maailman helpoin projekti, eikä sukanvarteen ole keräytynyt mitään yrittäjyysvuosien varrella.

Kaikesta stressistä huolimatta kesäkuun treenit onnistuu hyvin ja fiilis on ehkä liian positiivinen sen suhteen. Ihan kuin kaikki vakavat ongelmat olisi unohdettu. Heinäkuun ensimmäinen päivä osallistun Kisko Triatlonin perusmatkaan, eli 1,5 km uinti, 40 km pyörää ja 10 km juoksua. Olen päivää ennen laskeutunut New Yorkin lennolta ja kisaa edeltävänä yönnä nukkunut 4-5 tuntia. Ja tähän pitäisi nyt heittää raskas kisa. Vähän heikot jalat juoksussa mutta maaliin tulen ihan hyväksyttävällä ajalla 2 tuntia ja 42 minuuttia. Tässä vaiheessa oli pitänyt tiedustaa että elän lainatulla ajalla. Neljän tunnin uni, jetlag, raskas, lähes kolmen tunnin kisa, silti en jää himaan lepäämään.

Lähden samana iltana The Weeknd keikalle ja otan pari bisseä. Sehän tekee hyvää palautukselle.

Heinäkuu

Kiskon kisan jälkeen on enää kuukausi jäljellä Zürichin Ironmaniin. Ennen sitä on aika tehdä niin sanottu Big Training Day, eli viimeinen kovempi treeni ennen kun aletaan himmaamaan, ns ”tapering period”. Perjantaina 7. heinäkuuta saan allekirjoitetun sijoitussopimuksen. Firma on pelastettu. Helpotuksen tunne on aivan mieletön. Nyt alkaa lähinnä pelottaa että kaikki puolen vuoden rahoitukseen liittyvä stressi purkautuu ja vapautuu juuri ennen kisaa. Toivotaan parasta ettei näin kävisi, mietin itsekseen.

Käyn saman viikonlopun sunnuntaina tekemässä 3 km uinnin, 115 km pyöräilyn ja 10 km juoksun. Nyt treenit on tehty ja nyt odotetaan Zürichiä. Tiistaina pitkä rahoitukseen liittyvä stressi ja viikonlopun kova treeni kertoo keholle kaikella voimalla mitä on mieltä asioista. Sama katatoninen tila iskee ja kehoni huutaa angstista ja kivusta. Aivon sisällä musta aukko. Ilo on poissa elämästäni.

Ironman-kisaan on enää alle kolme viikkoa…ehkä mä palaudun…

Teaser osaan 2: Kolme viikkoa myöhemmin makaan Zürichissä sairaalassa. Pulssi on noin 200 lyönnin paikkeilla eikä se suostu laskemaan. Kisa on keskeytetty sydänongelmien takia.

Noora (Website)

administrator