Näin epäonnistut Ironman-kisassa – Osa 2
Päätin jakaa tämän kirjoituksen kolmeen osaan. Ensimmäisen osan löydät tästä. Tässä, toisessa osassa käyn läpi kisapäivän tapahtumat ja päivät ennen kisaa. Kolmannessaanalysoin treenit, unet ja muut metriikat kisaa edeltävältä kuudelta kuukaudelta.
Kirjoittaessani tätä, osa tuskasta jonka tunsin silloin nousi pinnalle ja muistutti olemassaolostaan. Kombinaatio varhaisen vaiheen start-up elämää ja Ironman-treeni on projekti jossa pitää noudattaa varovaisuutta mikäli haluaa selvitä ehjänä.
Keskustelimme Hintsa Performancen James Hewittin ja Fifth Corner Nora Rosendahlin kanssa myös Slushin Evergreen lavalla joulukuussa 2018 uupumuksesta ja yrittäjyydestä.
Hyppää mukaan epäonnistumisen matkatarinaan…
Näin epäonnistut Ironman-kisassa – Osa 2
On heinäkuu ja viikko jäljellä kisapäivään. Lähdemme treenikaverin kanssa lyhyelle pyörälenkille, ihan vaan niin sanotusti pyörittelemään. Olo on pinnalla hyvä mutta keho painaa ja maan vetovoima imee julmasti hymyä alaspäin ja pää tuntuu olevan painekammiossa. Myös vatsakivut muistuttaa olemassaolostaan. Kivut on kuitenkin laskenut hieman viimeisen kahden viikon aikana ”big training day”-päivän jälkeen. Mietin että kyllä se varmaan vielä viikossa häviää. Mikäli ei, niin vedän nyt tämän kisan vaan ja sit otan pienen breikin treenistä. Eihän yks Ironman haittaa…
Päivää ennen lentoa. Laukut on pakattu fiilis on outo. Ei tiedä mitä tästä tulee.
Torstaina hyppään koneeseen jossa julma ahdistus iskee. Keho tietää minne olen menossa ja mitä olen tekemässä. Ahdistus kiristää hengitystietä, alavatsaa kirvelee. Yritän kohdistaa ajatuksia muualle ja miettiä positiivisia asioita. Onnistun fragmentaarisesti hajottamaan ajatuksiani, tuntuu kuin juoksisin labyrintissä jossa joka toinen käännös lieventää ja joka toinen upottaa syvemmälle ahdistukseen.
”V1, rotate”, siniset siivet kantaa Cervelo P2:n ja sen ahdistuneen omistajan Zurichin kentälle. Tunnin odotuksen jälkeen kaverini Wille astuu seuraavasta koneesta ulos. Hän toimii tämän matkan huoltomiehenä. Tällä tavalla saan seuraa ja voin fokusoida itse kisaamiseen. Vedimme kuitenkin yhdessä Köpiksen Ironman-kisan edeltävänä vuonna.
Perjantai aamuna suuntaamme kisakeskukseen hakemaan numerot ja Ironman-gearia. Kuvaamme alla olevan videon paikan päällä.
Sekavat tunteet
Kuten videosta huomaa ei voisi välttämättä uskoa että tuon ihon alla lepää loppuun palanut mies. Ja se kuvaa mielestäni hyvin surrealistista tilaa jossa olin henkisesti. Olen aina ollut iloinen heppu, ja vaikka sisällä sattui paljon, olin ironisesti kuitenkin aidosti iloinen, vaikka ilon takana kyynelet yrittivät puskea esiin. Mun (haluamani) mieli ja keho olivat yksinkertaisesti huuruisessa epäsynkassa. En rehellisesti sanoen tajunnut mikä minussa oli.
Toinen asia joka kivun lisäksi manifestoitui oli väsymys. Keho tuntui painavan 50 kiloa ekstraa. Pystyin silti nauraa ja olla mukana keskusteluissa ym. Ja se oli ehkä just se kavalin asia minun kohdalla, pystyin toimia ja HALUSIN toimia normaalisti mutta keho vastusti. En halunnut kuunnella. Ajattelin että kyllä mun iloisella mielellä tämä pahoinvointi kuritetaan. Uskoin pystyväni intellektuaalisella teoretisoinnilla ja sisäisellä argumentaatiolla ”neuvottelemaan” pahan olon pois.
Kävin myös perjantaina tutustumassa paikallisen Ironmanin tunnettuun ”Heartbreak Hill”-osioon jonka piti olla kisan kovin nousu. Halveksuin mäkeä näyttämällä sille keskisormea ja postaamalla dissaavaan päivityksen Facebookin, ”Eihän tää oo mikään!”. Ironian jumalat naureskeli (nuorelle) herralle joka ylimielisesti, kovan jalkatreenin siivittämänä, kohdisti katseensa kohti aurinkoista sunnuntain kisaa. Herralle, jonka tuleva sairaalanreissu alkaisi juuri tästä mäestä. Joskus totuus on tarua herkullisempi.
”Fuck you Heartbreak Hill.” Sunnuntaina Heartbreak Hill broke my heart…uskomattoman ironista 😂
Päivän päättäjäiseksi kävimme aikaisella dinnerillä ja suuntasimme huoneeseen jo kahdeksan maissa illalla. Olin myös perjantaipäivänä ladannut 400 grammalla lisähiilareilla joka edesauttoi väsymystä, uni ei kuitenkaan tullut helposti vaan turvauduin puolikkaaseen Zopinoxiin (Zopiclon), unilääke.
Sain 6,5-7 tunnin unet ja fiilis oli ihan hyvä lauantaiaamuna. Vatsassa ei suurempia ongelmia, vaan lähinnä iltapäivää kohden ihmeellistä mutta kevyttä ahdistusta. Kävimme viemässä pyörän kisakeskukseen ja testasimme samalla märkäpukua ja Lake Zürichin vettä. Juomakelpoinen vesi oli turkoosinkirkasta, lämmintä ja pehmeää ihoa vasten. Köpiksen 16 asteiseen meduusa-helvettiin tämä tuntui Barbadokselta. Uintiosuudesta ei voi enempää vaatia ja uskallan sanoa ettei missään muualla Ironman-uinti ole näin mukavan tuntuista.
Huoltomies Wille (vetää Kuntotupla Personal Training) ja minä. Jan Frodenon espressot kisa-alueella maistuivat erinomaiselta. Kuvassa näkyy kyllä väsyneet silmäni. En mielestäni näytä hirveän hyvinvoivalta. Ps. Olen siis oikeanpuolinen jos erehdyt kuka tuossa näyttää väsyneeltä 😂 Ds.
Aamulla olen tietysti myös ajanut jalkakarvani jotta säästän sen millisekunnin per kilsa. Huomasin intiimin kuvan ottamisen jälkeen että hygienialaukussa kolmiolääkkeen punainen symboli halusi myös olla mukana (ehkä jonkun Ironman-jumalan vinkki jättää kisa väliin).
Lääkettä, joka siis muistaakseni oli Tramadol, ei tullut onneksi käytettyä. Olin saanut sen urologilta toukokuussa apuna vatsakipuihin mutta ensimmäisen pillerin ottamisen jälkeen olin päättänyt etten enää ota mikäli ei ole ihan pakko. Kokemus oli kamala, menin täysin sekasin ja tuntui etten saanut henkeä.
Kevyt olo kun kilo jalkakarvoja putoaa lattialle.
Kipu ja ahdistus kyllä lieveni mutta pelästyin sen verran pahasti että soitin Terveysneuvontaan ja utelin paniikissa että oliko tällaiset sivuoireet lääkkeelle normaaleja. Oli ne. Joten jätin ne todella pahan päivän varalle.
Samalla rutiinilla kuten Köpiksessä päätän ottaa noin 2 km erittäin kevyeen lenkin iltapäivän loppupuolella. Askeleet eivät tuntunut niin lentäviltä kuin Köpiksessä ja kun katson Garminia, sykemittari näyttää 176 lyönti/min vaikka juoksen kävelyvauhtia. ”Nyt on Garminissa vikaa”, ajattelen. Jatkan matkaa odotellen mittarin näyttävän ”oikeaa” sykettä. Hidastan vauhtia ja mietin että onko tämä mahdollista. Syke ei kuitenkaan halua laskea vaan joka kerta kun nostan vauhtia se nousee korkealle. Outoa. (olosuhteita huomioon ottaen ja näin jälkikäteen toi taisi olla kehon viimeinen tapa kertoa että ”jätä nyt jätkä jumalauta väliin tämä kisa”.)
Illalla pakkaan kisapussin jonne pistän juoksukengät ja muut kamat viimeiselle osuudelle. Hotelli on järjestänyt aikaisen aamupalan kello 04.00 ja sen jälkeen kyydin noin 5.30 kisakeskukselle joka on vartin päästä hotellilta.
Kello 20.00 menen sänkyyn, laitan puhelimen herätykselle 04.00, varmistan että hyvät yöunet tulisi ottamalla Zopinoxin. Uni ei kuitenkaan heti tule vaan pyörin sängyssä yli kymmeneen. Noin kuuden tunnin unen jälkeen on aika nousta sängystä. Kävelen suoraan aamiaiselle jossa vedän paahtoleipää ja muuta helposti sulautuvaa hiilaria. Tässä vaiheessa kuidut ei ole hyvä idea koska ne sitoo nestettä. Tämä on myös päivän ainoa kunnon ”ateria” varmaan 12-15 tuntiin. Loput on erilaisia juomia ja ehkä joku patukka.
Aamiaisen jälkeen palaan huoneeseen jossa teen 20 minuutin mindfulness-harjoittelun. Niin sanotun Body-scanin. Olen iso meditaatio/mindfulness kannattaja ja uskon vahvasti että se auttaa rauhoittamaan ja tasapainottamaan elämän. Harjoituksen jälkeen olo on ihan hyvä ja koen että olen valmis kisaamaan. En osaa tässä vaiheessa aamua erottaa onko painava pää osa tätä ihme ”tautia” joka on ollut läsnä viimeiset kolme viikkoa vai ainoastaan väsymystä. Mitään kipua en tunne alavatsassa enkä selässä. Ehkä olen ready…
Kisapäivä – uinti
Saavun kisapaikalle vähän ennen kuutta aamulla ja siirryn pyöräalueelle tarkistamaan pyörän kunnon ja pukemaan märkäpukua. Pehmeä lämmin aamutuuli ja hermostunut hulina alueella on edelleen yksi voimakkaimmista ja positiivisimmista asioista Ironman-kisassa. Kisa-aamu. Jännittää mutta samalla fiilis on odottava ja täynnä intoa, koska tietää että pitkän päivän jälkeen voi taas postata Facebookiin ja/tai Instagramiin olevansa Ironman ja kerää likejä kuin verottaja euroja. A lifetime of bragging rights.
Vedän märkkärin puoliksi päälle ja kävelen huoltomies Willen kanssa uintistarttiin joka sijaitsee noin 500 metrin päässä pyöräalueelta. Vedessä on 22 astetta, ja vuoristo, johon pian suuntaan, nousee majesteettisesti järven takaa. Näkemäni on kuin taulusta. Vesi lepää peilityynenä, rauhallisena, tietämättömänä tulevasta märkäpukuhyökkäyksestä. Pian 1 700 ihmistä, josta suurin osa keski-iän kriisistä kärsiviä miehiä ja naisia jotka moottoripyörän ja nahkatakin sijasta ovat päättäneet täyttää merkityksettömän tuntuisen elämän harmaan tyhjiön vetämällä kovan kestävyyskisan. Tai no, ehkä puhun vaan itsestäni…
Jälleen huoneessa vallitsee hiljaisuus, paitsi 170 tahtia piippava kone joka armotta paukuttelee menemään ja muistuttaa minua lähes kolme kertaa sekunnissa tilanteestani.
Olen tässä vaiheessa täysin kisan lumossa ja nautin hetki hetkeltä tilanteesta. Siirryn jonoon ja rullaava startti alkaa. Pip-pip-pip-pip-piiiiiip. Seuraavat viisi. Pip-pip-pip-pip-piiiiiip ja seuraavat viisi. Ajoitus toimii sveitsiläisen kellon tarkkuudella (he he). Pian seison portin edessä ja pulahdan veteen. Shokki. No ei todellakaan. Lämmin vesi tuntuu aivan mahtavalta ja hymyilen veden alla ensimmäiset 100 metriä. Sanoin Willelle vuosi aikaisemmin odotellessa veteen pääsyä Köpiksessä että ”No niin, siitä hetkestä kun pää menee veden alle on suunnilleen yks toimintaleffa aikaa ennen kuin pääsee ylös.” En tiedä jos ajatus lohdutti tai masensi Willeä tulevan pestin edessä.
Anyway, vedessä olin ja kaikki tuntui hyvältä. Paitsi tietysti uinnin kestämätön tylsyys. Hengitin joka neljännellä vedolla. Eli pohjaa-pohjaa-pohjaa-valoa, pohjaa-pohjaa-pohjaa-valoa. Kertaa aika monta kertaa. Ikuisuuden jälkeen nostan pääni ylös tarkistaakseni missä olen. Puolet jäljellä. Hohhoijaa. Pohjaa-pohjaa-pohjaa-valoa, pohjaa-pohjaa-pohjaa-valoa.
Kun lopulta nousen vedestä kello näyttää 1.20. Wow. Olen uinut vaan pari kuukautta koko treenikaudella ja aika parani seitsemällä minuutilla. Tästä menee varmaan kiitokset Sebastian Dannbergille joka kehotti pysymään rauhallisena. Vauhtia tulee kun menee iisisti eikä ala jännittämään.
Kisapäivä – pyöräily
Hyvällä fiiliksellä ja täynnä intoa päästä kokeilemaan mitä kova jalkatreeni on saanut aikaiseksi suuntaan radalle. Kello on puoli yhdeksän ja päivästä näyttäisi tulevan aika kuuma. Pilven pilveä ei näy taivaalla ja aurinko lämmittää jo näin aikaisin huolestuttavan paljon. Pyöräily tuntuu kuitenkin ensimmäiset 30 kilsaa aika pehmeältä ja keskivauhti on jotain 33 km/h paikkeilla ja syke noin 145 bpm. Maisemat ovat henkeäsalpaavia. Naureskelen itsekseni. Tuntuu että pyöräilisi Sound of Musicin kulisseissa. Lopetan pari kertaa polkemisen ainoastaan nauttiakseni ympäristöstä.
Katson Garminia joka ilmoittaa että syke on 160, sitten 170, 180, 190, 200…ei saatanan saatana!
30 km jälkeen alkaa nousut. Edessä on kaksi isompaa. Ensimmäinen on The Beast ja sen jälkeen Egg. Nyt perkele. Aurinko paahtaa jo tässä vaiheessa julmasti ja mittarissa on varmaan 30 astetta. Jään satulaan ja alan painaa. Jalkojen responssi on hienoa ja ohittelen mäessä useita pyöräilijöitä jotka ovat joko yllättyneitä noususta tai ovat unohtaneet/jättänyt väliin monipuolisen jalkatreenin. Tätä hetkeä olen itse odottanut. Tunne ohittaa muita ylämäessä on aivan mahtavaa. Himmaan kuitenkin vielä jonkin verran koska sama mäki on vielä edessä kerran, 90 km päästä, silloin ei ehkä naurata enää. Myös Egg menee mielestäni loistavasti. Stravan mukaan ”The Beast from Grüt Roundabout” menee 8:52 ajassa ja pistää mut sijalle 1755/4625. No ei ehkä ihan top tulos mutta paremmalla puoliskolla 🙂
Seuraavalla nesteytysasemalla nappaan muovisen pullon käteen ja otan pari hörppyä ja kaadan myös jalkojen väliin jääkylmää vettä. Ihanaa 🙂 Otan pari huikkaa lisää ja huomaan että helvetti, mullahan on jo kaikissa pyörän juomapaikoissa pullo. Olen unohtanut heittää yhden pullon pois. Ja nyt olen jo nesteytysaseman ohi. Kisoissa on tarkat säännöt roskaamisesta ja mikäli heitän pullon tielle minut diskattaisiin. Joten seuraavat viisi kilometriä pyöräillen pullo kädessä nauraen tyhmyydelleni kunnes törmään kisahenkilökuntaan joka mielellään ottaa vastaan pulloni.
Pitkän alamäen jälkeen jossa en uskalla painaa yhtä kovaa kuin mielipuoliset kilpailijani jotka kyykyssä painaa varmaan 70 km/h alamäessä, liu’un takaisin kaupunkiin ja suoralle joka vie minut kohti pahamaineista ja jo halveksuttua Heartbreak Hilliä. Olen vieläkin hyvissä fiiliksissä ja ystäväni Robson Lindberg (joka myös toimii huoltomiehenä tänään, toiselle suomalaiselle) kuvaa nousuani mäen puolivälissä.
Jatkan polkemista satulassa ja vaikka hapot jyllää tunne on ihana. Viimeisellä 50:llä metrillä on lähes Tour de France-mainen tungos ja kädet ja liput osuu pyörään ja yläkroppaan. Se oli siinä fuckin Heartbreak Hill. Vielä yksi kierros jäljellä. Otan huikan vesipullosta ja tuun mäkeä alas kun tunnen rinnassani ”pum pum, pum pum”. Tunnistan tunteen. Katson Garminia joka ilmoittaa että syke on 160, sitten 170, 180, 190, 200…ei saatanan saatana!
Lopun alku
Päästessäni takaisin maalisuoralle laitan pyörän nojaamaan aitaa päin ja menen makaamaan selälleni, jalat ylös. Hengitän rauhallisesti. Taustatiedoksi voin kertoa että minulla on synnynnäinen lähes vaaraton sydänvika jonka olen perinyt äitilläni. Kovan stressin jälkeen, tai ison kofeiinimäärän, tai huonon unen ym. sykkeeni nousee joskus erittäin korkealle tasolle, parhaimmillaan se on mitattu 236 bpm. Yleensä sydän rauhoittuu noin 15-30 min päästä automaattisesti. Ennen Kööpenhaminan kisaa kävin tekemässä laajan sydäntutkimuksen jossa lääkäri totesi että Ironmanin vetäminen on ihan ok. Ja olihan se. Köpiksessä ei vastaavia ongelmia ollut. Kyseessä on AV Nodal Reentrant Tachycardia.
Makaan asfaltilla katse kirkkaaseen taivaaseen ja kiroilen miksi ton paskan piti tulla juuri nyt kun oli niin hieno kisa takana. Olen tässä vaiheessa istunut pyörän satulassa noin 2.45 h. Nuori mies juoksee minua kohti ja kysyy mikäli tarvitsen apua jolloin huudaan ”No, don’t touch me”. Olen omassa mielessä vielä jatkamassa kisaa ja pelkään että potentiaalisen ulkopuolisen avun takia minut diskattaisiin.
Nyt sydän on tykyttänyt jo 1,5 h. Pidemmän aikaa kuin koskaan aiemmin. Vartin kuluttua ambulanssi tulee paikalle.
Katselen sykemittariani kun ylämäissä ohittamani pyöräilijät sinkoilevat ohi. Nöyrä hetki. Suon heille kaiken vahingonilon tänä päivänä 🙂 Makaan vielä maassa noin puolisen tuntia kunnes mietin että ehkä pikku polkeminen voisi auttaa. Hyppään fillarin niskaan, syke 190 ja poljen hitaasti eteenpäin toivoen että sydän nyt rauhoittuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahdu joten pysähdyn maalisuoran jälkeiselle nesteytysasemalle. Sydän on nyt tykyttänyt 45 minuuttia. Lopettaminen ei vieläkään ole optio vaan mietin minkä loppuajan voisin saada mikäli jatkaisin pian.
Nappaan asemalta energiajuomaa ja banaania ja istahdan maahan. Heitän jalat ylös betonipalasen päälle ja odotan. Ja odotan. Reilun 45 minuutin kuluttua pyydän henkilökuntaa soittamaan ambulanssin. Nyt sydän on tykyttänyt jo 1,5 h. Pidemmän aikaa kuin koskaan aiemmin. Vartin kuluttua ambulanssi tulee paikalle.
”So, what is the problem here?”
”Well my heart rate has been quite high for almost two hours”
He kaivavat esiin mittareita mutta sanon että tsekatkaa vaan tästä ranteesta.
”Oh, your pulse is 176 and you are just lying here?”
”Yes”
Kisahenkilökunta pitää huolta pyörästäni ja sairaanhoitaja nostaa paarilla ambulanssiin. Suunta on Klinik Hirslanden jonne saavumme noin viiden minuutin matkan jälkeen. Henkilökunta tervehtii ja hoitaja kertoo ongelman.
”Hello Mr Kaukinen, how are you doing?”
”Well…”
”Can I just ask you to sign the insurance information here”, vanhempi mies kysyy.
Voi helvetti mähän oon Sveitsissä. Mitäköhän tämä lysti tulee maksamaan, vakuutus ei kyllä varmastikaan kata tällaisia kuluja.
”Please sir, can we do it later, I want to get fixed”
He suostuvat. Tällaisessa olotilassa sisäinen myyjäni on edelleen neuvottelukunnossa.
Minut viedään omaan huoneeseen jossa rintakarvani ajetaan ja minuun kytketään johtoja jolla seurataan sykettä. Pip-pip-pip, pulssi on noin 170 edelleen. Henkilökuntaa on paljon ja he ovat todella ammattimaisia sekä ystävällisiä. Kerron että tällaisia sydänongelmia tapahtuu joskus pari kertaa vuodessa mutta ei ikinä näin pitkään. He vahvistavat että kyseessä on luultavasti AVNRT, eli sama mitä aikaisemmin on todettu.
Ensimmäinen tapa yrittää laskea sykettä on puhaltaa tiukkaan putkeen, mutta se ei tehoa. Pieni pelon tunne iskee kun he sanovat että palaavat pian. Huoneessa kuuluu ainoastaan pip-pip-pip. Vanha kouluajasta tuttu kello jossa valkoinen taulu ja paksut mustat viisarit ja viivat tuijottaa minua välinpitämättömästi seinältä.
Samalla sekuntilla kun adenosiini virtaa suoneen tunne on juuri kuin äiti kuvasi. Rinta kiristyy ja lihakset tuntuvan kramppaavan. Taustalla pip-pip-pip. Mitään ei tapahdu, pulssi edelleen 170. Ei jumalauta.
Ovi aukeaa ja sisälle astuu viisi henkilöä ja joku rullattava iso kone. Pelästyn. Mitä helvettiä tämä on?
”What is this?” kysyn hermostuneena.
”We are going to put Adenosine in your veins to stop the palpitations. It is not dangerous.”
”Well, why are you five people and what is this machine?”
”It is just for security, there is no problem.”
En usko selityksiä ja käteni alkavat vapisee ja punaisia, ahdistuksesta syntyviä, läiskiä ilmestyy kaulaan- ja rinnalleni.
”Wait, can I please call my mother first?”
Äitilläni on samat ongelmat ja hän on monta kertaa aikaisemmin joutunut lähteä sairaalaan hoitamaan oireita. Lainaan puhelinta ja soitan ruotsiin.
”Ne aikoo laittaa adenosiinia suoneen. Mikä se on?” utelen.
”Ah, ei sen pitäis olla vaarallista, se tuntuu vaan epämukavalta”, äiti vastaa rauhallisena.
”Siis miten niin epämukavalta?”
”No se tuntuu kuin rekka ajaisi rinnan yli, mut sit se syke laskee. Ilmoita sit kun ne on sen antanut. Ei hätää”
Sanon lääkärille, joka on mukava, noin neljäkymppinen nainen, että saisinko vähän lisäaikaa jos toi syke nyt laskisi itsestään. Se on hänen puolesta ihan ok ja hän antaa yhden rauhoittavan avuksi jos se auttaisi. Jälleen huoneessa vallitsee hiljaisuus, paitsi 170 tahtia piippava kone joka armotta paukuttelee menemään ja muistuttaa minua lähes kolme kertaa sekunnissa tilanteestani. Kellon näkeminen ei helpota ajan kulua yhtään ja koko ilmapiiri vie ajatuksiani synkkiin paikkoihin. Entä jos tuo kello on viimeinen asia minkä näen tässä elämässä? Miksi piti lähteä tänne kisaamaan? Voi vitsi kun olisin jossain muualla…
Kello lyö neljä ja sykkeeni ei ole vieläkään laskenut mihinkään. Tässä vaiheessa sykkeeni on ollut (vaikka olen ollut lepotilassa) 170-200 välillä viimeiset 4,5 tuntia. Jos laskee mukaan uinnin ja pyöräilyn puhumme lähes yhdeksästä tunnista. Lääkäri astuu sisään huoneeseen ja sanoo että hänen työvuoronsa on loppumassa joten nyt hoidetaan hommat. Selvä.
”First we will put half a dose into your vein, ok?”
”Ok”
Samalla sekuntilla kun adenosiini virtaa suoneen tunne on juuri kuin äiti kuvasi. Rinta kiristyy ja lihakset tuntuvan kramppaavan. Taustalla pip-pip-pip. Mitään ei tapahdu, pulssi edelleen 170. Ei jumalauta.
”Ok now we go full ok?”
”What the fuck, already?”
”Yes, the previous one is already out of your system”, lääkäri toteaa rauhallisesti. ”This one will do it, trust me.”
Koko annos iskee kehoon ja rytistys kehossa on vielä intensiivisempi ja kestää noin 2-3 sekuntia. Taustalla pip-pip-…..pip….pip….pip….syke 120…Syke laskee välittömästi.
”I told you so” lääkäri sanoo hymyillen. Hän laittaa Snickers patukan vatsalleni ja sanoo että tämän voit syödä puolen tunnin kuluttua. Sitten voin lähteä.
Makaan sairaalasängyssä ja olen en ehkä niin onnellinen kuin helpottunut. Kikattelen omille synkille ajatuksilleni aikaisemmin päivällä. Nyt voi taas nauraa. Silloin ei naurattanut. Hetken kuluttua vanhempi mieshenkilö astuu sisään huoneeseen.
”So Mr Kaukinen, how will you pay”
Voi jumalauta, justhan mun sydän on rauhoittunut. Hakeeko hän toista hoitokierrosta.
”Well, how much is it?”
”It will be 1 800 Swiss francs”
Koska tulin suoraan pyörän selästä sairaalaan, minulla ei ole lompakko, puhelinta tai mitään muutakaan mukana joten maksamisesta tulee luonnollisesti ongelmallista. Pyydän puhelinta ja soitan omaan numerooni. Willellä on mun puhelin.
”Haloo Tomin puhelin”, hän vastaa.
”Ei vittu kelaa mä oon sairaalassa eikä ne päästä mua pois ennen kuin olen maksanut, voisitsä käydä hotlassa hakee mun luottokortit ja vähän vaatteit ja tulla tänne.”
”My friend is coming with money” sanon herrasmiehelle.
Onneksi lähdin matkaan huoltomiehen kanssa. En tiedä miten tämä soppa olisi hoitunut muuten. Puolen tunnin kuluttua Wille astuu sairaalan ovista sisään korttini kanssa. Kuvataa lyhyt video päivän tapahtumista, hoidan maksut ja mietin miten helvetissä selitän tämän vakuutusyhtiölle.
Sairaalan edessä otamme myös ”Failure”-kuvan. Illalla käymme syömässä. Vielä kymmenen aikaa viimeiset kilpailijat juoksevat pimeässä tyhjillä kaduilla. Jäämme kannustamaan heitä. Nämä henkilöt ovat ne kunnon sankarit ja he ansaitsevat tsempit. Palaan hotellilla jossa helpottuneena meen sänkyyn enkä mieti asioita sen enempää. Olen onnellinen että olen takaisin huoneessa enkä sairaalassa.
Seuraavana aamuna ostamme pari alkoholitonta olutta ja kävelemme Lake Zürichin laitureille istumaan. En ole edes pettynyt eiliseen. Olen oppinut tärkeän läksyn. Olen epäonnistunut. Nyt tiedän miltä sekin tuntuu. Sanon aina ettei ole huonoja kokemuksia vaan ainoastaan kokemuksia. Koska kaikista kokemuksista on hyötyä, mikäli niistä osaa ottaa sen irti. On turha surra menneitä jos sen sijaan pystyy kääntämään sen positiiviseksi. Mikäli tämä teksti auttaa yhtäkään henkilöä pärjäämään paremmin, se on epäonnistumisen ansiota, ja sen arvoista.
Ei lannistuta epäonnistumisista, vaan jaetaan kokemuksia ja opitaan toisilta. Kaikki voittaa.
Kolmannessa osassa käyn läpi metriikat ja analysoin miksi jouduin tähän tilanteeseen.
Vakuutusasiat
Olen hyvän asiakaspalvelun suuri ystävä ja kannatan positiivisien kokemuksien jakamista. Kuten tietysti myös negatiivisien. Joskus unohdetaan palkita hyvästä kokemuksesta jonka takia haluan kiittää American Expressiä aivan uskomattoman hyvästä palvelusta.
Maksoin laskuni Klinik Hirslandenilla American Expressin kultakortilla. En ajatellut asiaa sen kummemmin vaan vedin kortin joka minulle tuotiin. Palattuani kotiin kävin läpi oman kotivakuutukseni ehdot, jossa kävi ilmi että Ironman-kisa ei kuulunut pakettiin. Voi perhana.
Soittelin seuraavaksi American Expressille koska ajattelin että tämä saattaisi kuulua matkavakuutukseen. Olin jo valmis kielteiseen vastaukseen.
”Eli olit Zürichissa pyöräilemässä? Oliko kyseessä kisa tai jotain muuta?”
Tässä vaiheessa mietin että perkele pitääkö mun sanoa toi kirottu Ironman-sana. Päätin kuitenkin että parasta olla rehellinen ja sanoa miten asiat olivat.
”Ironman-kisassa tuli ongelmia”, huokasin.
”Ai Ironman…ahaa, no meillä on tällainen spesiaalipykälä Ironman-kisoita”
No v***u tietenkin on, mietin.
”Eli me korvataan kaikki kulut, eikä ole myöskään omavastuuta, eiks ole hyvä?”
Olin pudolta tuolilta.
”Oikeesti?”
”Joo kyllä se näin on”
American Express hoiti maksut nopeasti ilman mitään kiukuttelua, ja kun seuraava kirje tuli Zürichin kaupungilta, ambulanssimaksu viiden minuutin matkasta, 800 EUR, Amex hoiti senkin, ilman omavastuuta.
Eli isot kiitokset loistavasta palvelusta kuuluu Amexille.
