Miten työuupumus kävi ilmi?

Työuupumus on monelle epäselvä käsite. Minulla kaikki alkoi kivuilla alavatsassa ja alaselässä. Kokoaikainen pissahätä ja itku joka halusi purkautua. Suurilta osin kuitenkin fyysisiä oireita. Fyysisten oireiden linkittäminen työuupumukseen ei käynyt aluksi edes mielessä.

Ehkä minun olisi pitänyt ymmärtää jo viime vuonna Sveitsissä iltaa ennen Ironman kisaa. Kilometrin kevyellä lenkillä syke oli lähes 170. Vatsakivut piileksi taustalla. Ei muuta kun kello herätykselle 04.00, aamupalalle ja kisa-alueelle. Kello 12.30 paikkeilla keskeytän kisan ja joudun sairaalaan, syke on ollut lepotilassa 170-200 jo puolitoista tuntia. Sairaalassa suoneen työnnetään adenosiinia joka rauhoittaa sydämen.

Sairaalassa suoneen työnnetään adenosiinia joka rauhoittaa sydämen.

Kotiin palatessani tapaan taas lääkärin, ja syksyn aikana teen kolme vatsan ultraääntä, verikokeet, virtsanäytteet, kolonoskopian ja kenties mitä muita tutkimuksia. Mitään ei löydy, mutta elämäni on lähes sietämätöntä. Selkään, vatsaan sattuu ja samalla ahdistaa. Koska minua ei aamusta väsytä, ei tämä uupumus voi olla. Tai näin ainakin ajattelen.

Miksi sattuu?

Mietin “Tämä on jotenkin treeniin liittyvää”, olen kuitenkin viimeiset vuodet treenannut Ironman-kisoihin ja treeni on luonnollisesti rankkaa. En yksinkertaisesti halua tehdä linkitystä työhöni. Koska minähän olen yrittäjä ja teen juuri sitä mitä haluan. Tätä ainakin hoen itselleni.

Selailen nettiä ja etsin erilaisia lihaksiin liittyviä syitä jotka voisivat aiheuttaa kivut, käyn hieronnassa, venyttelen ja joogailen. Mikään ei tunnu auttavan. Työuupumus ei käy mielessä.

Samaan aikaan lentelen aasiaan jossa päivät ovat enemmän kuin raastavia. Pahin työreissu tapahtuu marraskuussa 2017 jolloin laskeudun Singaporeen 18 maissa, pääsen hotlalle mutta jetlagin takia en saa unta kun vasta 04.00. Herätyskello soi 06.00, on aika lähteä kentälle ja lentää Kuala Lumpuriin. Matkalla kentälle koko kehoni huutaa “LOPETA”, joka paikkaan sattuu ja itkettää. Avaan puhelimeni ja kirjoitan sinne muistiinpanon voinnistani jotta en ikinä unohtaisi. Laskeuduttuani säntään suoraan palavereista toiseen.

Iltapäivän viimeinen palaveri on ensimmäinen potentiaalinen asiakas Aasiassa. Sopimuksessa on vielä avoimia asioita mutta voinnistani huolimatta olen päättänyt että en poistu ennen kuin se on allekirjoitettu. Istun alas ja neuvottelen heidän juristin kanssa kunnes pääsemme yhteisymmärrykseen ja sopimus allekirjoitetaan. Hymyilen kameraan, tein ensimmäisen diilin Aasiassa. Sisälläni totaalinen kaaos.

Lento takaisin Singaporeen 2030. Tulen hotlalle 23.30, otan 1,5 Opamoxia ja nukun 12 tuntia.

Yrittäjyyden dilemma vaikeuttaa lopettamista

Sama tahti jatkuu seuraavat kuukaudet, konfapuheluita Meksikoon 01.00 yöllä, ja sopimusdrafteja juristin kanssa yömyöhään (special mention loistavalle sopimusjuristillemme Lasselle Bird&Bird:ltä jonka kanssa käytiin keskusteluja ja joka pamautteli mulle sopimusmarkuppeja kuin apteekin hyllyltä keskellä yötä). Ympärillä oli dedikoitunut tiimi. Uupunut kehoni huutaa kuitenkin hoosiannaa mutta sisälläni mietin että jos vaan jaksan painaa vielä vähän aikaa niin ehkä tästä tulee menestys ja voin relaa vaikka koko loppuelämän.

Tällainen niin sanottu ”Faustian Bargain” on yllättävän yleistä ainakin yrittäjien keskuudessa. Yritetään sopia kehon kanssa että antaisi vielä mahdollisuuden sulkea seuraavat diilit jonka jälkeen sitten rauhoitutaan. Seuraavan diilin jälkeen ei kuitenkaan pysähdytä, vaan jatketaan ja yritetään jankkaa uutta sopimusta kehon kanssa. Keho tietää vaikka kuinka yrität sitä kieltää itseltäsi.

Jos et pysähdy, keho kyllä pysäyttää

Vuoden vaihteessa kävin psykiatrilla joka mainitsi että kyseessä on aika rankka ylirasittuminen, lievä masennus ja että kivut olivat vaan isomman ongelman lopputulos. Työuupumus on osittain aika epätarkka ilmiö, eikä sitä lasketa edes Suomessa omaksi diagnoosiksi. Hän pyysi minua kokeilemaan masennuslääkettä, Venlafaxin. ”Minä en saatana tunge tollasta kroppaani” on ajatukseni. En käy edes noutamassa lääkkeitä vaan lisään meditaatiota, venyttelyä ja jään aamupäiviksi kotiin tekemään töitä.

Vasta useita kuukausia psykiatrin visiitin jälkeen ja pahenevan olotilan myötä minun oli pakko tehdä jotain. Elämä oli sietämätöntä, koko ajan sattui millään ei ollut enää mitään merkitystä.

Hän pyysi minua kokeilemaan masennuslääkettä, Venlafaxin. Minä en saatana tunge tollasta kroppaani on ajatukseni.

Yksi päivä lähdettyäni kävelemään toimistolle päin, kehoni meni täysin sekaisin. Pissahätä, ahdistus, vatsakipu, selkäkipu. Total shutdown. Viimeisen kerran kun kävelin toimiston ovista sisään huhtikuussa 2018, minun oli pakko poistua paikalta välittömästi. Paikka oli radioaktiivinen.

Siinä ja silloin myönsin itselleni että en enää voi jatkaa tätä elämää. Halusin pois kipu- ja ahdistushelvetistä. Kävin uudestaan psykiatrilla joka pisti mut sairaslomalle ja lääkitykselle. Lopetin yrityksessä jonka olin perustanut ja päätin pistää elämän uusiksi.

Työuupumuksen myöntäminen helpottaa

On vaikea pala myöntää työuupumus, koska sehän tapahtuu vain muille, heikoille. Mutta minä olen nyt vissiin yksi heistä, heikoista. Ja se tuntuu hyvältä, inhimilliseltä. Nyt jälkikäteen olen yllättynyt kuinka kauan olen voinut painaa yrittäjänä, vetää kovaa treeniä ja laiminlyödä sosiaaliset suhteet sairastumatta. Tämä oli tiedossa. Kysymys oli vaan koska.

Nyt jälkikäteen olen yllättynyt kuinka kauan olen voinut painaa yrittäjänä ja samalla vielä Ironman-kisoja ilman sairastumista.

Olen viimeisen vuoden aikana tavannut aika monta ihmistä, josta en olisi uskonut vastaavaa tilannetta. Mutta mitä enemmän siitä kuulen sitä enemmän ymmärrän tarpeen kertoa siitä muille. Olen ainakin itse saanut paljon lohtua siitä etten ole yksin tämän kanssa. Ja viime vuosien itsemurhat, Bourdain, Spade etc. ja myös muiden ihmisten ongelmat pistivät ajattelemaan. Jos yksikään ihminen saa tästä voimaa kertoa omasta tilanteesta, hyvä.

Kannattaako ottaa lääkitystä?

Tähän en osaa vastata muuta kuin oman kokemuksen kautta. Juostuani lähes kaikki mahdolliset tutkimukset läpi tuloksetta en yksinkertaisesti enää pystynyt muuta kuin hyväksymään että joudun kokeilemaan masennuslääkettä.

Ja mites toi Venlafaxin on toiminut? No, mun kohdalla kivut on poistunut lähes kokonaan, olo alkaa paranemaan eikä sivuvaikutuksia ole ollut periaatteessa lainkaan, paitsi yleinen libidon laskeminen.

Kesän 2018 aikana vietin paljon aikaa kotona, luin kirjoja, kävin lenkillä koiran kanssa enemmän kuin koskaan ja matkustin. Fokusoin vaan parantumista. Elämässä oli selkeästi muitakin asioita kun duuni. Toinen tärkeä komponentti oli sosiaalisten suhteiden lisääminen. Ihmissuhteet ovat iso osa palautumista ja tähän kannattaa fokusoida. Suosittelen luettavaksi tästä aiheesta Johann Harin kirjan ”Lost connections”.

Edit: Käytin Venlafaxin lääkitystä noin puolitoista vuotta. Lopetin vähentäen annostusta rauhallisesti 2019 talvella koska koin että olin saanut elämäni raiteilleen. Masennuslääkitys ei ole mikään kaikkea korjaava resepti, vaan poisti minulta pahimmat tuskat sen aikaa kunnes pystyin taas toimia normaalisti, ilman kipuja. Elämänmuutos pitää silti tehdä, muuten se palaa nopeasti takaisin.

Noora (Website)

administrator